Kisapäätös

Kisapäätös. Oon miettiny tätä asiaa tosi pitkään. Nytkin vedätin ihan loppuun asti, että oon varma asiasta, koska tiiän mitä se vaatii oikeesti, että on kunnossa. Tarkotan siis tällä oikeesti kireetä kuntoa. Viime vuonnahan mä voitin Tanskassa ensimmäiset kisani. En sano, että olisin ollut mitenkään kehonrakennus mielessä hienossa kunnossa, mutta olin kireä ja sillä pääs voittoon. Ne ketkä kehonrakennuksesta jotain ymmärtää, niin se kunto oli ihan hyvä ensimmäisiin kisoihin nähden. Siltikään en oo vielä ladannut niistä kisoista kuvia itselleni, koska en ollut tyytyväinen siihen miltä se lavalla näytti. Lihaa tarvii tehdä vielä muutama kymmenen kiloa.

Dietti kesti 25viikkoa ja oikeesti se oli psyykkisesti aika hullu matka, mutta todellakin sen arvosta ja tuntu, että oikeesti löysin itseni uudestaan. Oon kuitenkin "bodaillu" jo vuosia ja nyt jo kymmenes vuosi menossa. Näitä kahta ei kuitenkaan voi oikeestaan yhdistää muuten kun sillä, että molemmissa hommissa käydään salilla. Tarkotan kisaavaa kehonrakentajaa ja sit tällästä kuntosalilla käyntiä huvikseen ja pysyäkseen kunnossa.

Tavoitteet mulla on asetettu aika korkealle, kun tähän hommaan mukaan sisään pääsin. Niistä en halua vielä mainita sen enempää, koska en tykkää "nuolasta ennenkuin tipahtaa".

Miks mä teen tätä? Ketä varten? Mikä on tän tarkotus? Kenelle mä yritän todistella?

Näitä kysymyksiä pyörii päässä aika paljon. Varmasti jokaisella kuka harrastaa jotakin kilpaurheilua miettii myös joskus samoja asioita.

Eihän loppujen lopuks missään hommassa oo mitään järkeä jos lähdetään ihan syvällisemmin miettimään. Jääkiekko, jalkapallo, mitä näitä nyt on, luistellaan tai juostaan jonkun palleron perässä ja yritetään ohittaa muut ja saada tehtyä maali. Sit jotkut vielä kattoo tällästä hirveessä pinteessä.

Joka lajissa on kuitenkin tarkotus ylittää jollain tavalla jotakin, kilpailla ja voittaa. Kehittyä, se on se sana mikä kuvaa varmaan parhaiten. Oon tullut siihen tulokseen, että tässä lajissa ei voi kilpailla ketään muuta, kun itseä vastaan. Vaikka lavalle mennään yhteisvertailuun, on se työ tehty kauan aikaa sitten. Treeneissä, keittiössä, lenkeillä, poseerauksissa, huoltaen kroppaa ja kehittämällä itseään sekä miettien noita kysymyksiä.

Kehonrakennuksessa kuitenkin vedätetään ihmiselimistöä äärirajoille, oon sen itsekin jo viimevuonna kokenut kantapään kautta, kun jouduin sairaalaan ennen suomen kisoja, kun elimistö kuivu liikaa ja olin tiputuksessa vuorokauden.

Mutta joka lajissa on riskinsä, oikeesti. Ihan sama mitä lajia haluat harrastaa, kun mennään ja halutaan päästä eteenpäin ja entistä kovemmaksi, voittaa itsensä ja uskaltaa heittäytyä täysillä, niin panokset on kovat. Ei nyt kärjistetä mitään biljardin peluuta tähän kuitenkaan. Otetaan muutama helppo esimerkki. Rallikuski, laitetaan ajamaan metsään ja päihittämään uusi aika. 200km/h metsätiellä on aika kova kyyti, vois sanoa. Kartturin yksi virhe ja peli vois olla siinä. Se ei oo ees itsestä kiinni, välttämättä. Aika kovat riskit.

Samalla tavalla voi sanoa, että ei nyrkkeilijäkään mene kehään ottamaan matsia ja ihmettele miks toinen lyö takaisin? Kovaa touhua. Yks kova isku ja loppuiäksi aivovamma ja tärinät.

Mikä täs elämässä sit on riskitöntä, ei varmaan mikään. Jos ei uskalla lähtä riskeeraamaan mitään, niin ei voi koskaan mitään saavuttaakkaan, näin se vaan on, universaali laki. Tässä hommassa se riski tulee eri paketissa. Mutta on kuitenkin olemassa. Onko se sen arvosta? Ehdottomasti. On kaksi eri asiaa, elää ja tuntea elävänsä. Mä haluan kuulua tohon jälkimmäiseen porukkaan.

Joka päivä tuun entistä enemmän siihen tulokseen, että oon samanlainen kuolevainen, kun kaikki muutkin, enkä halua miettiä, jos ja kun "eläkkeelle" asti tässä nahka asussa täällä maanpinnalla kulkee, että oispa tehny, vaan mielummin, että tulipahan tehtyä.

Pelottaako? Tottakai, se kuuluu asiaan. Ei sitä kuitenkaan voi täysin peloksi kutsua, ehkä se on sellasta jännitystä, tervettä pelkoa, hyppy tuntemattomaan taas, niinku artikkelikuva siihen vähän vihjaakin. Tiiän et suurin osa tyytyy siihen helppoon ja mukavaan, oleskellaan, elellään, ei oikein tiedetä mitä elämältä halutaan ja sit annetaan sen luisua ohi suun, sen enempää kyseenalaistamatta mitään syvällisemmin. Se on oikeesti helppoa, mutta samalla tosi surullista mun mielestä. Liian moni tajuaa vasta kuolinvuoteella, että olis pitäny tehdä sitä ja tätä. Se on myöhästä sillon, tee nyt, älä mieti liikaa, tottaki riskit on aina hyvä tiedostaa ja pyrkiä minimoimaan ne.

Mistä sitte tietää mikä on se the-omajuttu. En mä osaa sanoa mikä on kenellekin se oikea homma, tai antaa mitään yhtä ainoaa oikeaa ohjetta. Tekee vaan sitä mikä oikeelta tuntuu ja antaa sille kaikkensa. Sen jälkeen ei auta muuta, kun uskoa itseensä ja että se mitä annat sille, joskus palkitsee ja kantaa pitkälle.

Näissa tunnelmissa lyödään 17.6 kaasu pohjaan ja katsotaan mihin se tällä kertaa riittää.